Herra armahtaa, minä en - ainakaan itseäni!

Kokemukseni mukaan moni meistä on kovin  ankara ja suorastaan jyrkästi tuomitseva itseään kohtaan. Minä olen yksi meistä. Tai ainakin olin kunnes  tietoisesti ja apuakin saaneena olen opetellut katsomaan itseäni hyväksyen ja hellien.

Tapaan työni puolesta paljon ihmisiä, jotka ovat osaavia, ahkeria, tunnollisia ja työlleen sitoutuneita. Mahtavia tyyppejä, jotka ovat luonani  avoimia ja rehellisiä ja yhteinen dialogimme oivalluttaa ja voimaannuttaa varmasti meitä molempia. Milloin agendalla on työkuorman suuruuden kanssa painiminen ja siitä väsyminen, milloin kokemus esimiehen epäasiallisesta kohtelusta tai tavoitteena uusien haasteiden löytyminen.  Milloin vaan sisuskaluja kärventää epämääräinen ikävä tunne, josta ei oikein saa kiinni yksin pohdiskellen. Kaikki on periaatteessa hyvin. On koti, perhe, työ ja harrastukset. On kelvollinen toimeentulo ja mahdollisuus unelmoida. Mikään ei varsinaisesti ole huonosti ja kuitenkin on vaikea olla tyytyväinen, josta tietenkin on huono omatunto ja syyllisyys. ”Kyllähän minun pitäisi osata nauttia elämästä, kaikkihan on hyvin ja niin monella ei ole”.  Syitä tuohon epämääräiseen oloon on lukemattomia ja ne ovat kunkin omat.  Tosin yleistyksiäkin voisi tehdä lukuisia, mutta otan tähän nyt yhden.  Epämääräisen olon taustalla nimittäin voi olla ankaruus ja vaativuus itseään kohtaan.

Jos ystäväni on lihonut muutaman kilon, en suinkaan sano hänelle, että oletpa sinä lihonut ja mihin sinun itsekurisi on joutunut. Tai jos kollegani on kiireisen työpäivänsä lomassa unohtanut lähettää elämää suuremman kokouksen kutsut ajoissa, en kerro hänelle, että no nyt koko firman tulos on vaarassa sinun mokasi takia ja olisi parempi kaikille, jos nyt vaan ihan itse tajuaisit ottaa lopputilin. Jos ystäväni on menettänyt malttinsa lapsilleen ja huutanut pää punaisena, en taatusti hauku häntä huonoksi vanhemmaksi, kelvottomaksi äidiksi ja niputa siihen vielä sitä, että oletpa surkea puolisokin ja kotihengettäreksihän sinusta nyt ei koskaan ole ollutkaan. Siis suorastaan säälittävää menettää malttinsa  tuolla lailla.

Sabotoitko sinä hyvinvointiasi?

Minä en ole koskaan toiminut näin. Tai siis hetkinen...en ole toiminut näin ystäviäni tai kanssaihmisiäni kohtaan. Mutta kyllä, myönnettävä se on, minä olen toiminut näin. Minähän olen hemmetti vieköön toiminut näin useasti sitä ihmistä kohtaan, joka on minua kaikkein lähimpänä ja jonka hyvinvointi on minun vastuullani.  Olen siis sabotoinut omaa hyvinvointiani ja onnellisuuttani olemalla kohtuuttoman ankara ja tuomitseva itseäni kohtaan.  Auts! Jos alaiseni on tullut kertomaan minulle, että hänellä on kipeä olo, niin minä olen välittömästi kehoittanut häntä painumaan pehkuihin ja vakuutellut, että kyllä täällä pärjätään, että parantele rauhassa. Mutta jos itse olen ollut sairas, niin sisäinen vaatimus on ollut lähes ylivoimainen työhön kirjaimellisesti raahautumisesta. Minun on pitänyt osata, olla aina terve ja tehokas, minä en ole saanut tehdä virheitä. Ja kun kuitenkin olen tehnyt virheitä, sairastunutkin ja ollut joskus jopa tylsistynyt ja todella tehoton, on sisäinen inkvisiittorini juhlinut. Shampanjapullon korkit ovat vahingonilon siivittämänä poksahdelleet ja tasainen tahti on jumputtanut epäonnistumisen sinfoniaa. Surullista.

Nykyään tiedän, miksi olen ollut niin vaativa ja ankara itseäni kohtaan. Ja koska usein miten ymmärrän oman käyttäytymiseni syy ja seuraussuhteen, olen pystynyt antamaan itselleni anteeksi sen, että en ole osannut toimia toisin. Minullahan on loppuelämäni aikaa opetella. Nykyään kun mokaan, katson itseäni peilistä ja totean hyväksyen, että näin minä nyt mokasin. Kannan vastuuni ja pyydän anteeksi niiltä, jotka ovat mokani takia kärsineet.  Ehkä jopa opin virheestäni. Tiedän, että tulen vielä mokaamaan lukemattomia kertoja. Virheiden tekeminen kun on inhimillistä. Ihmiset tekevät virheitä. Annatko sinä itsellesi luvan olla ihminen?