Voihan nolous!

Nolottikohan Antti Rinnettä, kun hän myöhästyi  aiemmin tällä viikolla kymmenen minuuttia eduskunnan istunnosta, jossa käsiteltiin perussuomalaisten ja keskustan tekemää välikysymystä. Vaikea vastata, kun en sitä pääse Antilta kysymään, mutta sen tiedän, että minua olisi nolottanut. Nolostuminen usein liittyy siihen, että joku näki jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä.  

Jos sattuu kysymään palaverissa sen kuuluisan tyhmän kysymyksen, nousee puna poskille ja katse painuu alas. Tai jos alkaa nauramaan jonkun kielikuvalle ja muut eivät naurakaan, niin apua. Siitähän seuraa nolostuminen.  Miten minä olinkin niin höhlä? Nolostumisen pelko voi lamaannuttaa. Kuinka monta hyvää ideaa tai mielipidettä jää kuulematta nolostumisen pelon takia? Jos kokee käyttäytyneensä tai toimineensa tilanteeseen nähden sopimattomasti, niin se on ihan kamalaa. Silloin toiveemme maan alle vajoamisesta on ihan todellinen. En tosin itse ole useista toiveistani huolimatta vajonnut maan alle fyysisesti mutta kyllä henkinenkin vajoaminen lasketaan.

Täydellisyyden vaatimus – hullua!

Emme vaan  halua toisten näkevän itsestämme joitakin puolia. Varsinkin työelämässä yritämme niin kovasti olla fiksuja ja filmaattisia, osaavia ja tehokkaita. Pelkäämme siis paljastuvamme ihmisiksi, joilla nyt vaan ei aina leikkaa ja joita nyt vaan ei aina huvita. Miksi se ei saa näkyä? Onko täydellisyyden vaatimus mennyt jo niin överiksi, että saappaat jalassa kaatuminen on kaikkien toive, ettei vaan ehtisi näkyä, että olenkin vajavainen, keskinkertainen ja keskeneräinen.  Saattaisi haudassa nimittäin nolottaa.

Pitäisikö tässä itse kunkin miettiä hetken, mitä nolostumisen pelko estää? Ja jos uskaltaisi kurkistaa peiliin ja nähdä itsensä sellaisena kuin on, niin se olisi jo jotain. Pitääkö tässä elämässä kaiken  olla kivaa?  Kaiken ihanan lisäksi elämään  kuuluu mokaamisia, haasteita ja vastoinkäymisiä. Voittaja on se, joka on peiliin katsoessaan  rehellinen,  hyväksyy itsensä ei-täydellisenä, antaa itselleen anteeksi omat mokansa ja pahat tekonsa (kaikilla on joitakin pahoja tekoja, älkää edes yrittäkö, en suostu olemaan ainoa) ja hyväksyy elämään kuuluvat vastoinkäymiset. Voittaja on se, joka nousee kaaduttuaan ja jatkaa  matkaa hyvillä mielin. Mitä siitä, jos vähän nolottaa. Rohkeasti vaan. Näyttää siltä, että Antti Rinnekin  porskuttaa menemään myöhästymisestään huolimatta.