Ensitreffit vastaanottokeskuksen pihalla

Pakolaisia on nyt liikkeellä isot joukot. En usko, että kenellekään on helppoa lähteä uuteen maahan, uuteen kulttuuriin ja vieraan kielen pariin. Eipä taida kukaan lentää tänne hakemaan turvapaikkaa bisnesluokassa konjakkia siemaillen. Matka vie monilta hengen ja perille selviävät ovat kokeneet matkan pelon, sen miten perheet hajoavat ja vastaanotto ja toimeentulo vieraassa maassa huolestuttavat. Ja kuitenkin matka vaaroineen ja tuntematon tulevaisuus on valittu. Se on nähty parempana vaihtoehtona kuin jääminen.

Miksiköhän joitakin täällä Suomessa niin pelottaa nämä ulkomaan elävät? He kun ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin ihmiset. Siis ihmisiä ihan vaan esimerkiksi sillä perustella, että heissä virtaa veri, he hengittävät ja he kokevat samanlaisia tunteita kuin kaikki suomalaisetkin. Onhan heillä eri kieli, erilaiset tavat ja eri uskonto, mutta eikö erilaisuus tässä kohtaa olekaan vahvuus. Onko erilaisuus täällä Suomessa vahvuus vain silloin, kun kaikki erilaiset ihmiset ovat suomalaisia. Asuvat samassa naapurustossa, diggailevat lätkää ja juovat Lapinkultaa.

Valkoinen huppu tai muunlainen naamio kasvoille ja sen suojassa sitten voinkin heittää polttopulloja ja kiviä ja piilottaa pelkonsa vihan alle. Ensitreffit pakolaisen ja meidän suomalaisten välillä eivät sujukaan niin ihanissa merkeissä, kuin Ensitreffit alttarilla –ohjelman pareilla. Mihin unohtui periaate, että kohtele toisia niin, kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan?

Ahmed Kathrada on merkillinen mies

Tässä taannoin oli Helsingin Sanomissa juttua Ahmed Kathrada -nimisestä miehestä. Hän on varsin merkillinen mies. Hän on elänyt yli 26 vuotta Etelä-Afrikassa Nelson Mandelan vankitoverina, mutta sanoo silti, ettei ole vihainen. Vartijat huusivat ja löivät, pistivät keskellä yötä seisomaan alasti riviin ja taas löivät ja solvasivat. Ja kyllä, Ahmed tunsi vihaa ensimmäiset vuotensa vankeudessa kaikesta kokemastaan ja vanhempien vankitovereidensa nöyryytystä katsoessaan. Mutta kun viha oli ylimmillään, hän mietti sitä, mistä Mandela aina muistutti: Viha ei auta. Osoita ihmisarvosi. Kun siis vartijat osoittivat halveksuntaa, vangit osoittivat kunnioitusta. Kun vartijat solvasivat, vangit vastasivat kohteliaasti. Ahmed kertoo vielä, että viha, katkeruus ja kostonhalu ovat kielteisiä tunteita. Näitä tunteita hautovat satuttavat enemmän itseään kuin niitä, joihin tunteet kohdistuvat.

Jos yli 26 vuotta vankilassa kidutettuna ja henkisesti rääkättynä oleva mies voi luopua vihastaan, osoittaa ihmisarvonsa ja nähdä inhimillisyys myös pahoinpitelijöissään, niin miksei kaikki muutkin voisi. Kyllä tämä ainakin minut pisti miettimään. Sillä minäkin tunnen välillä vihaa, en pakolaisia tai politikkoja kohtaan, vaan itseäni paljon lähempänä eläviä kohtaan. Mutta helpompaa kyllä olisi selittää huono käytös ja vihaisuus sillä, että on vihainen noille pakolaisille. Se olisi jotenkin ylevämpää, kuin ihan vaan myöntää, että lopulta kenelläkään muulla, kuin minulla, ei ole mitään tekemistä minun vihani kanssa.