Kun paristot ovat loppu, lelu lakkaa toimimasta

Share on facebook
Share on google
Share on twitter
Share on linkedin

Niin se yksi joulu jäi jälleen taakse ja vuosikin vaihtui uudeksi. Moni meistä lähtee uuteen vuoteen uudella tarmolla ja innolla. Monia lupauksia ja päätöksiä on tehty ja vielä tammikuussa usko uuteen alkuun on vahva. Kuntosalit ovat ruuhkaisia, tammikuun täytyy olla tipaton ja vauhti on jo päällä töissä. Tavoitteet on asetettu niin töiden kuin muidenkin elämän osa-alueiden osalta.

Ja hyvä niin, tavoitteita on ihan hyvä olla. On hyvä tunnistaa, minne haluaa olla menossa ja missä haluaa olla nyt, minkälaista elämää haluaa elää ja mikä tekee juuri omasta elämästä elämisen arvoisen. Ja minkälainen työelämä on sopivaa ja mielekästä? Andy McCoyn sanoin: ”Sun pitää varoo, mitä sä haluu, koska sä voit saada sen”.

Työelämässä tavoitteita usein asetetaan itsemme ulkopuolelta ja niiden saavuttamisesta joskus jopa palkitaan ylimääräisellä bonuksella. Hyvä niin, mutta jos työelämän tavoite on vaativa tai jopa kohtuuton ja sitten oma sisäinenkin vaatimus on, että se pitää saavuttaa, niin raskaaksi muodostuu. Miksiköhän työelämässä monesti tavoitteet asetetaan niin, että tiedetään jo niitä asetettaessa, ettei niitä ole mahdollista täysin saavuttaa? Sitten tunnolliset, vastuuntuntoiset ja itseltään paljon vaativat työntekijät yrittävät tavoitteita saavuttaa tietäen jo valmiiksi, ettei onnistu. Ei kuulosta kovin palkitsevalta. Voi alkaa päitä putoilemaan.

SIELUA EI PIDÄ MYYDÄ

Ulkoa asetettujen vaatimusten kanssa pitäisi olla tarkkana. On selvää, että työelämässä on tavoitteita ja niiden kuuluukin olla haastavia. Kuitenkin jokainen itse päättää sen, miten tavoitteisiin ja niiden saavuttamiseen lopulta suhtautuu. Miten paljon verta, hikeä ja kyyneleitä on valmis vuodattamaan? Ja minkä hinnan on valmis maksamaan? Joskus se hinta voi nimittäin olla kohtuuttoman suuri; liian pitkiä työpäivä, kiukkuisuutta ja hermostuneisuutta kotona ja oman hyvinvoinnin laiminlyöntiä. Työelämän tavoitteet ovat tärkeitä, mutta itse kukin päättää myykö niille sielunsa ja terveytensä.

Omien rajojen tunnistaminen on tässäkin ensiarvoisen tärkeää.  Ja kaikkien, myös työnantajan etu on se, että työntekijät ovat työkykyisiä ja työintoisia. Jos uhraa ja uuvuttaa itsensä tavoitteiden saavuttamisen alttarilla, väsyy ja menettää tehokkuuden ja työn ilon, ei saa kruunua päähän, ei.  Silloin – toimintakyky lähes menetettynä – minua ei halua edes se työnantaja, jonka puolesta annoin kaikkeni. Liian tiukalle itseni laittamalla menetän sen viimeisenkin mahdollisuuden arvostukseen, jota niin kovasti pyrin saamaan ylettömällä työnteolla.

Voisinko siis saavuttaa saman tai jopa enemmän vaatimalla itseltäni vähemmän?

  • Vähemmän kiireen tuntua ja työtunteja – mutta niin, että käytetyt työtunnit ovat riittävän tehokkaita.
  • Vähemmän sisäistä vaatimusta – teen parhaani tänään ja huomenna jatkan siitä, mihin tänään jäin.
  • Vähemmän huomion kiinnittämistä siihen, mikä on vielä tekemättä – enemmän huomioin kiinnittämistä siihen, mitä sain aikaan.
  • Vähemmän uuvuttavaa puskemista töissä ja töiden ulkopuolella – enemmän aikaa itselle, läheisille ja omien voimavarojen lataamiseen.
  • Kun itse voi hyvin ja energiavarastot ovat täynnä, saa aikaan enemmän vähemmällä ja pystyy antamaan tukea ja tsemppiä myös muille. Jos paristot ovat loppu, niin lelu lakkaa toimimasta.

Oman näköinen elämä niin töissä kuin vapaa-ajallakin on tavoittelemisen arvoinen. Sitä kohti mennään, suuntaa tarkistetaan aina välillä ja usein voidaan vaan pysähtyä nauttimaan hetkestä, jossa ollaan juuri siinä, missä halutaankin. Toisinaan ollaan pidempäänkin pysähdyksen tilassa tai jopa otetaan askeleita taakse päin ja silti se oman näköisen elämän ja työelämän kuva on olemassa.  Opetellaanko tänä vuonna saavuttamaan tavoitteita itsellemme vähän lempeämmällä tavalla?

Terkuin Maritta Mentoritaksesta